16.12.2011

Svinhufvudin muistosäätiön kirjallisuuspalkinto Väinö Tanner -kirjalle 15.12.2011

Hannu Rautkallion ja Lasse Lehtisen Väinö Tanner – Unohdetut päiväkirjat
1943 -1944
sai P. E. Svinhufvudin muistosäätiön kirjallisuuspalkinnon 15.12.2011.

Samalla kertaa palkinnon sai myös Johanna Sinisalon romaani Enkelten verta.

Kirjapalkinnon yleisperustelut:

P.E. Svinhufvudin muistosäätiö on jakanut vuodesta 1973 alkaen kirjallisuuspalkintoja. Jo palkittujen luettelo kertoo, ettei kohdealuetta ole rajattu ahtaasti, vaan arvostusta on osoitettu hyvin erilaisille teoksille. On edellytetty vain sitä, että on kirjoitettu ”Ukko-Pekan hengessä”. Sekin on tulkinnanvarainen käsite 150 vuotta valtiomiehen syntymän jälkeen.

Juhlavuonna säätiö jakaa kaksi palkintoa – toisen kaunokirjalliselle, toisen tietokirjalle. Molempia on palkittu vuosien varrella.

Historian puolella P.E. Svinhufvudin kirjapalkinto on myönnetty kahden tohtorin, Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion teokselle Väinö Tanner – unohdetut päiväkirjat 1943-44 (Paasilinna). Molemmat tekijät ovat tunnettuja – ja historian kentällä kiisteltyjä. Palkinnolla säätiö kannustaakin rohkeaan itsenäiseen ajatteluun. Sitä Ukko-Pekkakin edusti – kuuluisista eduskunnan avajaispuheista Siperiaan karkottamiseen saakka.

Teos on kaksitahoinen. Pääosan muodostaa Rautkallion kommentoiden julkaisema Väinö Tannerin päiväkirja jatkosodan loppuvuosilta. Se siirrettiin 1940-luvulla – ilmeisesti kaiken varalta – Yhdysvaltoihin. Rinnakkaisversio jäi Suomeen ja kiitetyissä muistelmissaan näiltä vuosilta Tanner nojautui keskeisesti näihin muistiinpanoihin. Myös myöhemmät tutkijat ovat käyttäneet niitä.

Yleisen historiatietoisuuden kannalta on kuitenkin syytä saattaa keskeisiä lähteitä sellaisenaan laajan lukijakunnan käyttöön. Aidolla lähteellä ja tutkijan tulkinnalla siitä on usein sama ero kuin elävällä puutarhalla ja herbaariolla. Jälkimmäisessä on kasvista tarpeelliset tiedot tieteellisine nimineen kaikkineen – mutta poissa on elävän puutarhan loisto, sen tuoksut ja värit.

Tannerin päiväkirja kertoo suorastaan vavahduttavasti, millaisessa paineessa Suomen päättäjät olivat 1943-44. Merkinnät ovat tiiviitä, vailla sanoilla maalailua ja selittelyä. Juuri siksi ne puhuttelevat yhä tänään.

Rautkallion elämäntyön ehkä suurin saavutus on ylipäänsä ollut keskeisten lähteiden esiin kaivaminen ja julkaiseminen. Erityisen merkittävää oli se, miten hän riensi hajonneen Neuvostoliiton arkistoihin löytäen sieltä tärkeitä, joskin monille piinallisia asiakirjoja muun muassa poliittisessa rahaliikenteestä Suomeen. Kun hitaammat tutkijat ehtivät Moskovaan, monet arkistot olivat jo sulkeutuneet.

Lasse Lehtinen analysoi puolestaan Väinö Tannerin asemaa ja jälkimainetta. Hänenkin lähteistään valtaosa on asianharrastajille tuttuja, mutta Lehtinen rakentaa niiden pohjalle nautittavan ja samalla uskottavan kokonaiskuvan.

Suomettumisen varjon väistyessä Tannerin merkitys epäilemättä kirkastuu. Niin käynee myös P.E. Svinhufvudille, jolla oli paremmat suhteet Tanneriin kuin aina ymmärretään. He olivat yhdessä muun muassa Enso-Gutzeitin suppeassa hallintoneuvostossa – ja tietenkin jo ensimmäisessä eduskunnassa. Jopa kiistellyissä keskusteluissa Tannerin kanssa eduskuntavaalin 1936 jälkeen Svinhufvud lähti sosiaalidemokraattien osallistumisesta hallitukseen, vaikka sitten päätyikin – varmaan virheellisesti – toiseen ratkaisuun.

« Takaisin